Suru ja murhe jatkuu,

 "Mä oon nähny sun korkeimmat huiput

Mä oon kulkenu tän sun kaa
Joo, kävi miten kävi
Kaiken mä annan aina, mä kannan sua."

On hetkiä, jolloin talo on hiljainen, mutta sydän on täynnä ääntä.
Yöllä, keittiön pöydän ääressä, istuin ja kuuntelin radiota. Ahdistus puristi rintaa, migreeni oli nousemassa ja sydän hakkasi sekaisessa rytmissä tuoden omanlaisen pahan olon.

Kyyneleet valuivat silmistä, ja yritin hetken huijata itseäni leikkaamalla sipulia – kuin itku johtuisi siitä. Naurahdin itselleni, koska tiesin, etteivät silmäni ole koskaan reagoineet sipuliin.

Mutta tiesin jo.

Herätyskello soi kolmen tunnin välein, jotta voisin ruokkia sinua ja antaa sinulle vielä yhden mahdollisuuden, vielä yhden hetken lisää. Jokainen hetki oli toivoa, jokainen tunti pieni taistelu.

Silti joskus rakkaus ei riitä pitämään kiinni.
Kun kello jälleen soi, sinä olit nukkunut pois.
Hiljaa ja rauhallisesti, kuin olisit vain päättänyt levätä.

Pieni prinsessa, olit täällä vain hetken, mutta se hetki oli täynnä merkitystä. Sinua rakastettiin alusta asti, ja sinusta pidettiin kiinni viimeiseen asti.
Nuku rauhassa, pieni.

Sinua ei unohdeta. 

Veljesi kasvavat ja voivat hyvin.
Heidän mukanaan kulkee myös pala sinusta

.
Minulla on yksi pyyntö.
Jos näemme viikonloppuna, tästä ei puhuta sanaakaan. Tarvitsen nyt hetken aikaa noustakseni ja saadakseni ajatukset hetkeksi aivan muualle.